Kirjoihinkirjattua

Teretulemast uusi (tai vanha) lukija!

Tässä opiskelu-huuruissani lähdin päivittelemään blogia tälle vuosikymmenelle, lähinnä erästä kouluprojektia varten. Selaillessani vanhoja blogikirjoituksia ja blogin "päätähtiä", ajattelin ottaa asian peräti perinpohjaisesti tapetille. Toisin sanoen, tässä postauksessa voit odottaa lukevasi pienen recapin (suom. kertauksen) siitä, mikä tämä blogi on ollut, mitä se on pitänyt sisällään, mitä matkan varrella on elämässäni tapahtunut ja mikä on nykytila! Let's get started!

2012 - Blogin alku

Blogin syntyperä liittyy vahvasti eläimiin - sitäkin enemmän koiriin. Alun alkaen tähtihenkilö on ollut valkoinen ruotsinhirvikoirani Wokie, sekä hetkeä myöhemmin islanninhevoseni Orm. Molemmat näistä alkuhenkilöistä ovat tätä nykyä löytäneet tiensä uusiin koteihin. Samaan aikaan sivuosaa on näytellyt ainakin pumi-villakoira -sekoituksemme Helmi, joka sittemmin menehtyi 12-vuotiaana kasvaimiin. Kaneja oli milloin minkäkinlaisia myöskin. Kissoja unohtamatta.

2014 ➤ Wäinö & Bruno

Herra Wäinämöinen tuli kuvioihin vuonna 2014 ja tähditti blogia (ja elämää) aina vuoteen 2018 asti. 2017 laumaan liittyi labradoodle Bruno, jonka kanssa saimme jakaa elämän tapahtumia vuodelle 2019 saakka. Tämä kaksikko olivat mukanani Ranskan maalla, jossa suoritin vaihto-opintoni 2018 keväällä. Olivat elämässä kun tapasin nykyisen aviomieheni kesällä 2018.

Muutoksen aikaan, sinkusta seurustelusuhteeseen, tapahtui yksi traagisimmista kokemuksistani tähän asti: Wäinö juoksi ohi ajavan lava-auton alle. Ja jähmettyi. Siirtäessäni vauhdilla Brunon sisälle, nostaakseni Wäinön autoon ja ajaakseni päivystävään eläinlääkäriin, se katosi. Juoksi pois, eikä näkynyt eikä kuulunut sittemmin. Vaikka kuinka koirien, kissojen, lasten ja aikuisten, tuttujen ja tuntemattomien voimin etsimme. Kunnes muutaman viikon kuluttua saapui läheiselle talon pihalle, toimitettiin löytöeläintalolle ja sieltä noudimme kotiin. Vain viedäksemme sen 25.8.2018 viimeiselle matkalleen, sisäisten vaurioiden takia.

2018 - Yksi ovi sulkeutui, toinen avautui

En enää tässä vaiheessa uskonut sattumiin. Usko(i)n ajatukseen, että Wäinö teki tilaa uudelle. Siirtyi ajasta ikuisuuteen, koska oli työnsä maan päällä saanut päätökseen. Oli aika uudelle luvulle elämässä. Kuten sanottua, Wäinön kohtalo tapahtui tismalleen samoihin aikoihin, kun siirtyminen elämäni merkittävimpään parisuhteeseen alkoi. Tie oli raivattu. Jumala oli puhunut. Ja seurustelu alkoi. Hyvin pian ymmärsimme kuinka suuren asian äärellä olemme, tiesimme ja tunsimme mistä on kyse, ja nopeasti olimmekin jo kihloissa ja odotimme esikoistamme. Menimme rankkojen mutkien jälkeen naimisiin ja aloitimme yhteisen elämämme - yhtenä - miehenä ja vaimona.

2019 - Tapahtumien aikaa

Vuonna 2019 tapahtui paljon; muutimme Helsingistä Lahteen, hankimme ensimmäisen yhteisen koiramme - rottweiler Bertan - kävimme häämatkalla Rhodoksella ja odottelimme poikamme syntymää. Bruno oli siskollani hoidossa pojan syntymän jälkeen. Päädyimme ratkaisuun etsiä tälle super-energiselle noutajalle uuden, aktiivisemman kodin. Varoitteluista ja neuvoista huolimatta päätimme luopua aikuisesta, valmiiksi koulutetusta energiapommistamme, nuoren, kaikkea koulutusta vailla olevan, unelmieni rottweiler-pennun sijaan. (Jonka hankinnassa en mennyt Jumalani eteen, en kysynyt neuvoa, en ohjausta. Päätin hankkia rottweilerin ja siinä päätöksessä pysyin. Noh, myöhemmin ajateltuna, olisi ehkä kannattanut tosiaan kuulla Jumalaa tässäkin asiassa..)

Joka tapauksessa, Bruno löysi mahtavan uuden kodin. Mutta koki samanlaisen muutaman viikon siirtymän kuin Wäinökin. Äkkiarvaamatta uudessa kodissa Bruno sairastui ja eläinlääkäri totesi keuhkojen olevan ääriään myöten kasvaimien peitossa. Elinaikaa annettiin ehdottoman maksimissaan päivä tai kaksi. Ja niin Bruno vietiin yhteistuumin viimeiselle matkalleen 25.8.2019. Kotiin palatessa huomasin päivämäärän olleen tismalleen sama kuin Wäinöllä edellisenä vuonna. Sattumaako?

Loppu vuonna 'tottelemattomuuteni' alkoi kantaa hedelmäänsä, ja ymmärsin raskain mielin tehneeni virheen Bertan hankinnassa. En tiennyt mitä äitiys oli, mitä vastasyntyneen, pienen vauvan kanssa eläminen vaatii. En tiennyt kuinka koville se ottaa. Kuinka mielenterveyttä järkyttävä kokemus se kohdallani oli. Nuori koira silminnähden kärsi väsyneiden omistajiensa tähden. Raskain sydämin unelmastani oli luovuttava ja Bertalle etsittävä uusi koti. Kaikkien onneksi se sellaisen löysi, ja vieläpä parhaimman mahdollisen - terveiset Kuopioon! ❤︎

2021 - Nykyhetki

Pikakelauksella arjen pyörteissä pääsemmekin tähän päivään. Poikamme on kasvanut, aloittanut päiväkodin ja arki rullaa. Elämä kulkee kuin siivillä ja jokaisesta päivästä onnistuu nauttimaan. Henkilökohtaista kasvua on tapahtunut mielettömät määrät, "kivun kautta Jumala luo uutta" on ollut usein mottona. Miehen peliriippuvuus on aika ajoin kukkinut runsaudessaan, toisinaan pienemmissä määrin. Itsestään on saanut sitä kautta oppia paljon. Jumalan rakkaudesta sitäkin enemmän! Näistä varmasti voin kirjoittaa lisää myöhemmin..

Tammikuussa 2021 koimme olevamme valmiit uudelle karvaiselle perheenjäsenelle. Edelliskerran virheistä oppineena tuli tällä kertaa rukoiltuakin asiaa. Kovin ihmeellisesti asiat loksahtelivatkin lopulta paikoilleen ja perheeseen muutti pomeranian Mou.

Toukokuun vaihteessa muutimme kotikonnuilleni Hollolan Kalliolaan, maaseudun rauhaan. Äitienpäivälahjaksi sain kaksi kania, suurihopea Leilan ja wiener-suurihopea mix Mayan. Nämä ovat lihakaneja roduiltaan, vaikkakin mitä ihanimpia seuraeläimia! Tyttöjen lopullinen kohtalo selvinnee ajan saatossa, sitä ennen saavat viettää leppoisaa lemmikkipupun elämää.

Lopuksi,

Opiskelutilanteeni on erittäin avoin. Selvyyttä asioihin ei millään meinaa tulla, eivätkä opinnot tunnu etenevän. Syksyllä sujui erinomaisesti, keväällä ei niinkään. Puoli vuotta olisi aikaa saada koko helahoito pakettiin, mutta sisin huutaa lopettamaan. Muttei huuda kuitenkaan. Tänään ei huuda, huomenna huutaa, ylihuomenna on taas hiljaa. Yritä siinä sitten olla järkevä. Nykyisessä maailmantilanteessakin opiskelu on ollut entistä yksinäisempää ja sitä kautta vaikeampaa; verkkokursseja, yksin pärjäämistä... Enpä ole pärjännyt!

Josko kesä olisi loppukirin aikaa ja elämästä tämän luvun saisi kirjoitettua loppuun.

Sitä toivoen - silti mitään peläten,

Iinameri

Once again we're examining the question of #whatislife. Only this time to share some thoughts on what was it all about, living in a foreign country, leaving everything behind and then returning home.

So. Let me start from the beginning.

For about two years ago I figured out the big question of #whatislife. I figured out that my life is exactly what I'll make it to be. It cleared out to me that no-one is a victim of the circumstances but in charge of his or her own happiness.

During the next year or so my life was the best it had ever been! I bet anyone watching close enough could see how well everything was in my life and how good I felt! It must've been something that showed! It must've been. I enjoyed everything I did and I was so grateful for everything I had. Thö bestttt feeling everr!!

I continued doing what I was doing but slowly, things started to feel different. Step by step the incredible joy I had started to faint away. I still had in my mind that it was all up to me, and if I just try harder and "get my shit together" all will be amazing again and the joy will return.

Plot twist: it didn't.

I could've not understand why it felt like everything was falling apart all in the sudden. Where the heck did that even come from? And where's the joy I used to have and the overflowing love I used to feel? How can something so great disappear so quickly?

So many questions.
But I didn't mind too badly since I knew there was a new begging around the corner. I knew I'd have a chance to start fresh when moving to France. I knew I'd have the opportunity to "get my shit together" again and get back the joy, the enjoyment of life, the love, the.. well, everything!

Little did I know....🤣

Haha. In France.. All the shit, yeah, they got together. Onto a huge pile. Above me and around me..... And then there was me, somewhere there, underneath all that shit plus some extra which I got from the way.
It was.... Interesting 😁

Then one day, someone asked me why I was so angry all the time. Like heckssss, anyone who knows me well enough knows I ain't a angry person, everything but! That's when I realized something was truly wrong: this ain't what I am and more importantly, this ain't what I want to be!

I turned to God for help. And surely he helped, when ever I remember that he could. And even when I knew he was there, and he was there for me, I still felt soooo friking lost. Lost like I've never felt before. Good days and bad days, but still lost every single day.

I mean, I did make a conscious decision to give up everything and move away. To just trust in God and live fresh, with him. But bahaha, it felt like it couldn't be further from the truth! I tried, and sometimes we were close but nahh. I was too tired to even think! Yet alone open my mouth and pray.

At this point, I also cursed the day I decided to take my dogs with me on this journey. I did not understand what was I thinking when bringing them along! I just wanted to send them back to Finland and turn my life around, to do things I've never really enjoyed doing but now felt the only right things to do.

Well, I can't blame if the dogs, especially a tiny puppy felt my inner misery. And he expressed it by destroying... the entire apartment. But not knowing any better I did blame him anyways. And I made a decision to find him a new home when we're back in Finland, since it felt like we're not a fit with him in any given ways.

But either way! Things did actually get a bit better towards the end, and I started to feel hints of joy again. And soon enough came the day of my return back to Finland. Could I not have been any happier to go back having MY LIFE!!! My people!!! My routines!! My hobbies!!! My frikin everything!! My life.

...

Soooo....

I've been here for over 3 weeks now. Just to realize there is actually no such thing as my life here. And oh, how many tears have I wept for the sake of this. Way too many....
But then. One day I realized; anything that had ever described me or defined me was not me. I was not, and I am not, the things I do or what I have in my life. Those were nothing. I was nothing.

I stopped trying to reach out to my good old life I used to have. I stopped reaching out to the things I had loved. And decided to become a plain, empty piece of canvas. To become no-one. And to give that empty canvas for Jesus to fill: with colours, with aliveness, with love and with joy. With life.

So, when I finally re-connected with my mate, my mannn Jesus Christ and read some Bible after a much longed prayer, I got this:

"Whoever finds his life will lose it, and whoever loses his life for my sake will find it."

Matt. 10:39

Wait, what?!

I took my time to think and to process and analyse what I just read.

Then it hit me.
That Bible verse revealed so many answers for my questions! I realized where the joy once went. I understood why I lost the overflowing feeling of love. I discovered the reason for why did I lose the amazingly great enjoyment of simply being alive!

It's cause I got so caught up with the life! It's cause I was simply so head up in my own arse thinking how great of a life 'I've affirmed for myself'. It's cause I was so deep in the paradox of how everything is so up to me and how I am the only thing that affects to my feeling of fulfilment and my feeling of happy.

And I realized that while I was searching for greatness in life I had lost Jesus. But now, beginning to search for the greatness of Jesus instead, I found the fulfilled feeling and happiness again. I found the joy of life once again.

So. I guess what I've figured so far about the question of #whatislife is that no matter how in charge of your own life you are, that's not the full life you can have. Because a life without Jesus can't ever reach the life with him. And now, even when there's not much of life going on besides him, my life feels much fuller than it has ever felt without him.

That is simply how I conclude today the question of #whatislife with an answer of #Jesusislife.

Oh, and what it comes to the furry friends of mine: they ain't going nowhere. Both of them, they're gifts from God. They'll stay.

And while we're at it, may God stay too. May He stay with you, with me, and with all of us. Even when we move around, move houses, move cities and move countries, may God stay with us to give us joy and give us life.

Love,
Iinameri

Meidän on harjaannuttava

näkemään maailmaa muutenkin

kuin omien silmiemme läpi.

Välillä sitä on vaan otettava välimatkaa omasta elämästään, jotta arkeaan osaa arvostaa uudella tavalla. Ei sillä, että mulla olisi ollut mitään ongelmaa asian suhteen - päinvastoin. Suhteellisen vastahakoisesti pakkasin laukkujani "päästäkseni nauttimaan lomasta".

Avataanpa keissiä hieman.

Viime kesänä/alkusyksyllä tein päätöksen oman arkeni suhteen, luettelin tarkalleen millaista haluan sen olevan ja mitä haluan siihen sisältyvän. Ja muutaman hetken kuluttua elin täsmälleen tuota arkea. Täsmälleen.

Kuitenkaan suunnitelmani ei ollut täysin aukoton, eikä kaikkia elämäni osa-alueita oltu mitoitettu kyseiseen arkeen. Ja sen huomasi. Asiat, jotka kaikesta huolimatta arjestani löytyy, eivät siihen sopineet, mikä tuotti epämukavia tilanteita. Henkistä tuskaa.

En voi edes ymmärtää miten paljon olen pienen pääni sisällä pyöritellyt erinäisiä asioita edes ja takas, ympäriämpäri, läpi, yli ja puhki. Pääsemättä juuri minkäänäköisiin lopputuloksiin. Ja samat asiat ovat ruvenneet pyörimään päässä päivästä toiseen, vieden hetkittäin täysin mukanaan. Siitäkin huolimatta, arkeni on ollut jotakuinkin täydellisesti odotuksieni ja odottamani mukainen, eikä siitä ollut juuri mitään syytä lähteä lomaileemaan.

Joka tapauksessa ajan rientäessä kuuluisalla nopeudellaan, tuli vastaan hetki jolloin oli aika kerätä kimpsuja ja kampsuja ja lennähtää Espanjan mantereelle seuraavaksi kahdeksi viikoksi. Kyllähän sitä tietysti siinä marraskuisessa loskasateessa ja pimeydessä alkoi jo hieman odottamaankin, ei sen kieltäminen! Mutta koko ajan on ollut vähän varautunut olo tästä reissusta - miten voin jättää oman arkeni ja hylätä vaan itsekkäästi kaiken vastuun ja velvollisuuden.

Itsekästä.

Sitähän se on. Itsekästä. Mutta, MITEN voi elää yhteisymmäryksessä muiden ihmisten kanssa, jos ei ensin elä yhteisymmärryksessä itsensä kanssa. MITEN voi tarjota mitään arvoa kenellekään muulle, jos ei ensin tarjoa sitä itselleen. Miten voi yhtään mitään, jos ei ensin itse. Kaikki kiteytyy henkilöön peilin takana. Se on kaiken alku ja loppu, siitä kaikki lähtee.

Totta puhuakseni on ollut suorastaan ihanaa päästä ulos arjesta, ja olla ihan vain omien ajatuksiensa kanssa ja tarkastella niitä täysin uudesta näkökulmasta. Jotenka, olipa se nyt kuinka itsekästä tahansa, niin olen erittäin onnellinen sekä kiitollinen tästä reissusta ja kaikesta mitä se on tähän mennessä näyttänyt, opettanut ja mahdollistanut. Mikä on itseasissa suhteellisen suuri määrä asioita.

Siispä, vaikka reissuun tuli lähdettyä melko kapeakatseisena, on takuuvarmaa, että täältä palatessa on mieltä huollettu sellaisessa määrin, että arvon antaminen on jälleen mahdollista, tulevaisuuden suunnitelmat ovat selkeytyneet entisestään ja niitä on oppinut katsomaan laajemmassa mittakaavassa, ja ennen kaikkea: arki rullaa entistäkin paremmin.

♥︎♥︎♥︎

- Iinameri

Plans and goals -purkki.

Sellaisen avaamisesta taisin mainita aikaa takaisinpäin. Heks! Mitähän sitä kaikkea sieltä poimisikaan tähän hetkeen, hmm. Purkki kun pursuilee, laidat meinaa pettää jne, "hah" "lol".

Jotta syystä tästä, otettakoon yksi asia kerrallaan. Asia numero Uno haluaa selvästikin olla blogin ~~kakkos~~ pääpahis Swämps. Kyseinen herra muuten tässä viimeisen vuorokauden aikana sai melkoisen ulkoisen muodonmuutoksen, ja ensireaktio itseltäni oli "kehveli, me tarvitaan koira sulle uusi nimi, et sää enää ole Wäinö". Jotenka, meet the new doggie dogster of mine; NUTI.

Nuti, misä Juti?! Koh ny RILLATAA.

Nykyisestä tulevaan samantien loikaten, Nuti-Nutikka ja mää -tiimin voi tarkkasilmäiset löytää muutaman viikon kuluessa ketteryys-kentältä. Kyllä. Tämähän tarkoittaa, että olemme ilmoittaneet itsemme finally oppimaan uutta, ottamaan neuvoja fiksummilta ja olemaan tarkkailun alaisena toiminnoissamme. Voin sanoa, että into ja odotukset ovat levelillä 5000, tai jopa yli. Agility monessakin mittakaavassa on sellainen laji, jonka pariin pääseminen on ollut unelmien listalla jo pienen ikuisuuden. Unelmista se on siirretty tavoitteisiin, ja sieltä yhä edelleen toteutukseen.

Nimittäin NYT on toteutuksen aika. NYT on se hetki kun mennään!

Unelmien toteuttaminen ja täytäntöönpano, on jotain mitä ei voi sanoilla kuvailla tai rahassa mitata. Jokaisella on jotain siellä unelma-purkissa. Se ei ehkä ole agilityn aloittaminen, eikä se välttämättä ole yhtä yksinkertaisesti toteutettavissa oleva kun mitä tämäinen on, mutta jokaiselta jotakin silti löytyy. Se, tyhjentääkö unelma-purkistaan asioita siirrettäväksi tavoite-purkkiin, määrittää suoraan asian onnistumisen.

Unelmia saa, ja pitää olla, mutta niiden saavuttaminen se vasta huikeaa onkin! Jotenka haasteena jokaiselle; ota unelmasi, laita se paperille, ja määritä se tavoitteeksi. Tee plääni sen toteutukseen, ja sitten pistä kaikki peliin!

Koska elämä on tehty elettäväksi, ja mikä sen parempaa, kun elää omia unelmiaan!

Peace out,
Iinameri

Millainen olisi unelmiesi koira? Ulkonäöllisesti ja luonteeltaan?

Ihmisellähän pitää olla unelmia! Jotta tähän aiheeseen kun nyt päästään, niin loppuahan ei sitten näy, hah! Säästellään vähän, hyvin vähän, ja otetaan vain yksi unelmakoira. The Suurin unelmakoira, tässä hetkessä mitattuna.

Sanoisin kyseisen koiran olevan rottweiler. Se saattaisi toki olla jokin amstaffi/pitbull tms mikserikin, mutta koska rajataan rajaamisen ilosta, niin valitaan uhriksi nyt yksinomaan rottweiler. Ja koska se nyt ehkä totuuden nimissä sattuu olemaan The Unelmakoira muutenkin, hehs.

Sitä en sitten osaa sanoa, olisiko kyseessä uros vai narttu. HUIJASIN, no osaisinpas sanoa! Se olisi uros. Uh ah, uros! Ulkonäöltään tämä herrasmies olisi niin kompakti kuin olla vaan voi. Sopusuhtainen paketti, sporttinen, olematta millään tapaa kevyt. Päästä herralta löytyy hieman pyöreyttä, löytyy kuono ja vahva sellainen löytyykin (ja osaapa muuten käyttääkin sitä, vinkvink ja IPO), sekä aivan vastustamaton ilme ruskeilla mantelisilmillä varustettuna. Runko koiralla on vahva, lihaksikas ja voimakas. Lihaskunto on silmäänpistävän erinomainen! Väriltään puhtaan mustan rungon lisänä selkeät ja selvärajaiset punaruskeat merkit.

Luonteenpa kuulkaas länttään tähän aivan suoraan rotumääritelmästä; Pohjimmiltaan ystävällinen ja rauhallinen, lapsirakas; kiintyvä, kuuliainen, ohjattava ja työskentelyhaluinen. Olemuksesta kuvastuu alkukantaisuus; käytös on itsevarmaa, lujahermoista ja pelotonta. Rottweiler tarkkailee ympäristöään hyvin valppaasti.

Kuva-demonstraatio. Oletettavastikin kuvasta poiketen pitkällä hännällä varustettuna.

Miltä koirasi tyypillinen ruokakuppi näyttää?

Voi että, täytyykö ihan myöntää miten alas olen vajonnut tällä saralla. Kheh, kai se täytyy. No tosiaan, tyypillisesti Wäinön kupista löytyy yksiväristä ruskeaa. Ei sitä kerran syötyä onneksi sentään! Tällä hetkellä valkoista ruokakuppia vasten kimmeltää kahdesti vuorokaudessa annos Purenatural Active ruokaa, tai vaihtoehtoisesti Purenatural Sensitive Salmon and Trout labelilla kulkevaa sapuskaa. Mukavan kiiltävän pinnoitteen eväksille antaa öljyt (x2), jotka päivittäin kulkeutuu ruuansulatuksen kautta soluja elävöittämään.

Oletteko kilpailleet, jos kyllä niin missä laj(e)issa?

Wäinön kanssa emme ole kilpailleet lainkaan. Eeeeei kun juksasinpa jälleen! Ollaan kertaalleen mätsäreissä käyty pyörähtämässä, no siis harjoittelun mielessä tosin ainoastaan, ja pentukehässä näyttelyfifistelyn merkeissä 'kilpailtu' kerran. Periaatteessa siis kilpaileminen ei ole kuulunut meikäpoikien menneisyyteen, mutta jos toivoa sopii, niin ehkä tulevaisuudessa!

Miten olet opettanut koirasi maahan?

Uskoisin sen tapahtuneen melko perinteisillä menetelmillä; alkuun istuma-asennosta namikäden avustuksella houkuttelu makuuasentoon, ja siitä sitten upgreidannut seisoma-asennosta saman kaavan avustuksella maahan asti. Nykypäivänä se on kämmenellä "täp täp" haluttuun kohtaan ja jo tulee koira ja ottaa lepoa.

Onko koirallasi pakkomielteitä, ja jos kyllä, millaisia?

Hahhah! Kyllä nyt salaisuuksien kammiot kaivetaan niin, että vaan tyhjä arkku jää jäljelle! Että jo vain, kyllä löytyy tältä villipojalta pakkomielle. Ootko koskaan kuullut sanaa jalkafetissi? No siis, myönnettäköön, ettei ole kiistäminen kyseisen fetissin olemassaolosta tällä koiralla. On melkoisen selvä keissi tämä kyllä joo. Että sellainen pakkomielle löytyy. Varo vaaraa, jos ei ole sukka suojana!

Antaako koirasi leikata kyntensä nätisti?

Kyllä! No joskus vähän yrittää liikuttaa jalkaa, jos nyt vaikka ihmislapsi ottaisi ja jättäisi häiritsemättä leikkureidensa kanssa. Mutta hyvin hienovarainen liike tuo onpi, jos ilmenee lainkaan operaation aikana.

Miten koirasi päätyi sinulle?

Hyvä kysymys. Erittäin hyvä kysymys.

Millainen oli ensimmäinen koirasi?

Ihka ensimmäinen oma koiranihan on Helmi thö pumi-villakoira. Muori-neiti täytti tänä vuonna 11-vuotta! Eikä kyllä koiraa katsomalla uskoisi ikäisekseen, on sen verran nuoristunut viimeaikoina tuo muori, että ihan kauhulla ollaan katseltu muutosta. (:D) Helmi asuu vanhemmillani, ja on ihan äitini koira tätä nykyä. Kuitenkin tämän neitokaisen kanssa olen koiraharrastuksen pariin tieni hortoillut, ja kyllähän me olemme yhdessä kaikenlaisia lajeja kokeiltu ja harrasteltu. Paljon on opettanut hän, ja paljon tulee varmasti yhä vieläkin opettamaan!

Mikä on lempi koirarotusi?

Kehveli sentäs mikä kysymys! On niitä rotuja niin monia maan mahtavia, mutta muutamat mainitakseni; ensinnäkin tuo rottweiler, josta olikin jo puhetta, lista jatkunee mm. saksanpaimenkoiralla, australianpaimenkoiralla, belgi-malilla, ranskanbulldogilla (kyllä!), amstaffilla ja ehdottamasti myös staffilla! Ehkä ihan vaivihkaa, kenellekään kertomatta livauttaisin listaan myös villakoiran, varsinkin kokoluokaltaan ison sellaisen!

Entä inhokki?

Näitäkin on tullut ennen muinoin listailtua, mutta siis englanninbulldog, kingcharlesinspanieli, mopsi, ajokoirat etc, terrierit (ei välttämättä kettarit), laikat ja karhukoira, pumi ja kääpiöpinseri.

Onko koirasi tuhonnut jotain pentuna, mitä?

Niin, onko? Nii Wäinö, onko tullut tuhottua mitään? Mitään, yhtään mitään? Ai eikö? Älä Wäinö huijaa.

Niin että on se jäbäleilei kyllä tuhonnut yhtä ja sun toista! Useampi pariskunta kookkaveita (suom. korkkareita) on jostain oudosta, tuntemattomasta syystä saanut kauniin hampailla kaiverretun koristelun. Mistä lie ilmestynyt ne jäljet, en tiedä - sanoo Wäinö.. Sama kohtalo on osunut useille lehdille ja kirjoille, sekä monilukuisille unohtuneille tavaroille lattialla ja/tai pöydillä tai tasoilla pitkin taloa. Onpahan muuten lasten leluja useampi kilokrammi joutanut roskakoriin pienen käsittelyn jälkeen, ja eipähän ole edes vain yksi tai kaksi kertaa kun on suklaakonvehdeista löytynyt vain suojapaperit kotiin palatessa.

"Mutta kun täytyyhän koiran pitää HAUSKAA!"

- Wäinö

No eniveivei sanoi jäbäleilei, ja lähti nukkumaan. Palaillaan.

Haaste napattu A Nightmare of Elmstreet -blogista

Mihin sitä onkaan tullut vahingossa eksyttyä. Uusia reittejä löytyy solkenaan!

Chilling, chilling, and a bit more chilling. Kolmen ainesosan päivät. Heh. Helppoa ja simppeliä!

Kun tila alkaa olla vähissä niin Wäinön luovuus astuu kehiin. Selkänojalla nukkuminen - toimii!

And let's not forget to introduce our newest family member, the Cat.

Ja mitäkö vielä. No tämä, ja paljon muuta! Palattakoon astialle pikapuoliin, kera muun muassa tulevien kuukausien mukana tuomat trillerit ja kurkistus goals and plans -purkkiin.